Agatha Christie: Kymmenen Pientä Neekeripoikaa

             Eikä yksikään pelastunut




Salapoliisikertomuksien äiti, klassikko, jonka minä luin vasta nyt. Oikeastaan hävettää. Mulla on jostakin syystä sellainen ajatus, että ainakin klassikoita tulisi lukea, jos ei muuta. Luin tämän yhdessä illassa, sillä neekerisaaren mysteeri olisi jäänyt vaivaamaan muutoin mieltäni liikaa. Christie on kirjoittanut älykkäästi ja suurella intensiivisyydellä- salapolisiitarinoissa juuri se on ihanaa, että lukija on haastettuna koko ajan, ne tarjoavat parhaimmillaan loistavaa viihdettä ja sydämen tykytystä, jota minä tätä lukiessa koin. Itse en ollut mikään Sherlock, sillä arvailuni menivät jatkuvasti pieleen.
 Kaiken nivoutuminen lasten runon ympärille oli yksinkertaisuudessaan todella loistava veto!Vielä lähellä loppuratkaisua olin aivan hakoteillä. Juuri tämä osoittaa Agathan nerokkuuden sanallisessa kerronnassa. Viihdyttävä iltalukeminen. Koko ajan myös pyöri mielessä viime vuonna telkkarista seuraamani tv-sarja Harper's Island, joka noudatti tämän ideaa. En ole kovin paljon lukenut salapoliisikertomuksia mutta jos tämän tyylisiä tulee lisää, niin mielelläni tutustuisin tähänkin genreen. Olen itsestäni ylpeä, kun viimein olen lukenut tämän. 
Olo on ollut joskus niin tyhmä kun en ole voinut sanoa sanaakaan tästä kirjasta, monet kun tämän ovat lukeneet pakollisena yläasteen äidinkielen tunneilla. Meidän maalaiskylässämme sitä ei luettu, ja siitä nousee myös kritiikkiä. Tämä teos avaa ovet jännitykseen ja tiivistunnelmaiseen kerrontaan, jota minun on ainakin itse kirjoittajana kehitettävä. Älykkyys on myös piirre, jota arvostan suuresti kaikissa taiteen lajeissa- uuden oivaltaminen pienillä eleillä. Agatha Christiellä olisi voinut olla myös loistava ura kylmäkiskoisena murhaajattarena!


Juonesta on turha sanoa sen enempää mitään, jotta kirjaan tarttuvilla ei lukukokemus sen takia menisi pilalle. Jokainen ottakoot mysteeristä selvää itse!

Kirjan avainsanat: salapoliisitarina, jännitys, mysteeri, murha, klassikko