William Shakespeare: Kuten haluatte

"On todellakin olemassa Onnetar, joka on liian ankara Luonnolle, kun Onnetar tekee Luonnon äpärästä esteen Luonnon luomalle älylle."




Kuten haluatte on toinen näytelmä, jonka luin Shakespearelta, aiemmin olen tutustunut Hamletin maailmaan. Shakespearessa yhdistyy satujen maailma, vanhanaikaisuus ja runollinen kerronta- elementit, jotka ovat aina olleet rakkaita minulle, ja jotka kiehtovat minua. Kuten haluatte on koominen kuvaus sukupuolirooleista ja niiden sekoittumisesta, päättömästä rakkaudesta ja muutamasta kepposesta. Erityisesti narri Touchstonen hahmo miellytti minua suuresti, hänen sarkastinen olemuksensa ja nenäkkäät kommentit. Teoksessa on paljon viittauksia myös kreikkalaiseen mytologiaan, joka antaa lisäpontta aihepiiriin.
 Shakespeare toimii myös nykyaikana loistavana humoristina: dialogit ovat toisinaan omalla tavallaan todella huonoa komediaa, joille ei voi olla hymyilemättä, mutta jokin juuri siinäkin kiehtoo minua. Shakespeare ei vaadi ponnisteluja- vain muutaman tunnin keskittymistä. Parasta näytelmien lukemisessa on kuvitelmien sovittaminen omassa päässä- kohtauksia voi kirjoittaa samalla itse kun niitä lukee.
 Pidin kyllä enemmän Hamletista- tämän näytelmän loppu oli tylsä, arvattava- odotin kai liikaa traagisuutta, se on mielikuvani Shakespearesta ja melankolinen mieleni olisi saanut suuremman tyydytyksen edes yhdestä kuolontapauksesta, kumma kyllä.

Agatha Christie: Kymmenen Pientä Neekeripoikaa

             Eikä yksikään pelastunut




Salapoliisikertomuksien äiti, klassikko, jonka minä luin vasta nyt. Oikeastaan hävettää. Mulla on jostakin syystä sellainen ajatus, että ainakin klassikoita tulisi lukea, jos ei muuta. Luin tämän yhdessä illassa, sillä neekerisaaren mysteeri olisi jäänyt vaivaamaan muutoin mieltäni liikaa. Christie on kirjoittanut älykkäästi ja suurella intensiivisyydellä- salapolisiitarinoissa juuri se on ihanaa, että lukija on haastettuna koko ajan, ne tarjoavat parhaimmillaan loistavaa viihdettä ja sydämen tykytystä, jota minä tätä lukiessa koin. Itse en ollut mikään Sherlock, sillä arvailuni menivät jatkuvasti pieleen.
 Kaiken nivoutuminen lasten runon ympärille oli yksinkertaisuudessaan todella loistava veto!Vielä lähellä loppuratkaisua olin aivan hakoteillä. Juuri tämä osoittaa Agathan nerokkuuden sanallisessa kerronnassa. Viihdyttävä iltalukeminen. Koko ajan myös pyöri mielessä viime vuonna telkkarista seuraamani tv-sarja Harper's Island, joka noudatti tämän ideaa. En ole kovin paljon lukenut salapoliisikertomuksia mutta jos tämän tyylisiä tulee lisää, niin mielelläni tutustuisin tähänkin genreen. Olen itsestäni ylpeä, kun viimein olen lukenut tämän. 
Olo on ollut joskus niin tyhmä kun en ole voinut sanoa sanaakaan tästä kirjasta, monet kun tämän ovat lukeneet pakollisena yläasteen äidinkielen tunneilla. Meidän maalaiskylässämme sitä ei luettu, ja siitä nousee myös kritiikkiä. Tämä teos avaa ovet jännitykseen ja tiivistunnelmaiseen kerrontaan, jota minun on ainakin itse kirjoittajana kehitettävä. Älykkyys on myös piirre, jota arvostan suuresti kaikissa taiteen lajeissa- uuden oivaltaminen pienillä eleillä. Agatha Christiellä olisi voinut olla myös loistava ura kylmäkiskoisena murhaajattarena!


Juonesta on turha sanoa sen enempää mitään, jotta kirjaan tarttuvilla ei lukukokemus sen takia menisi pilalle. Jokainen ottakoot mysteeristä selvää itse!

Kirjan avainsanat: salapoliisitarina, jännitys, mysteeri, murha, klassikko    

Tommy Hellsten: Virtahepo olohuoneessa

Virtahepo olohuoneessa teki käsitteestä läheisriippuvuus tunnetun ja käytännön elämään hyvin istuvan. Kirjassa tarkastellaan läheisriippuvuuden syntymistä, sen ominaispiirteitä ja sen yhteyttä päihdeongelmaan. Hellsten on itse tehnyt uraa terapeuttina ja mm. Myllyhoidossa ja jo hänen oma taustansakin takaa sen, että kirjoitetut sanat eivät ole fiktiota. Läheisriippuvuus ja päihdeongelmat ovat arkipäiväistyneet nyky-yhteiskunnassamme mutta varmasti tuolloin(1990-luvulla kirjan ilmestyessä) Tommyn loistavat, monia näkökulmia tarjoavat oivallukset, ovat olleet osaksi mukana viitoittamassa tietä
. Kirjasta onnistuin peilaamaan itseäni, tarkastelemaan suhdetta itseeni hoitotyötä tekevänä persoonana, jotkut kohdat olivatkin kuin suoraan pääkopastani ja siitä maailmasta mitä itsekin toisinaan elän. Virtahepo olohuoneessa oli minulle näkökulma, ei maailmaa mullistava teos, sillä kirjassa kuvatut ilmiöt ovat minulle tuttuja jo alani ja käytännön kautta. Jokaisen, joka on kiinnostunut ihmisyyttä käsittelevästä kirjallisuudesta, kannattaa lukea tämä. Varmasti teos antaa paljon kaivattuja vastauksia. Lisäksi Tommy kirjoittaa selkokielellä, joten lukeminen ei vaadi sanakirjaa viereen.
 Virtahepoja löytyy olohuoneistamme enemmän kuin annetaan ymmärtää. Siinäkin taas yksi dilemma: tieto esim. päihdeongelmasta on kasvanut ja niiden palvelut ovat pääosin hyvin tiedossa mutta mitä käy itse käyttäjälle? Niin, virtahepo jää olohuoneeseen sairastuttaen muutkin ympärillään. Tätä olisi voinut myös teoksessa tarkastella paremmin.


Kirjan avainsanat: psykologia, terapiatyö, läheisriippuvuus, päihde, alkoholismi, lapsuus, tunteet, raitistuminen, 
pelkotilat

Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkinen nousi yhdeksi suosikkikirjailijoistani luettuani hänen esikoisena Raja:n (2006). Toisessa romaanissaan Totta, Pulkkinen jatkaa hänelle tyypillistä pohdiskelua ja tunteiden koko kirjon laaja-alaista kuvaelmaa: hän ei ole niinkään juonellinen kirjoittaja, pääosassa teoksessa ovat menneisyys ja nykyinen- se mitkä tuntemukset nivoutuvat näiden kahden maailman välille tuoden ne yhteen. Teosta lukiessani en voinut välttyä vertaamasta häntä Kari Hotakaiseen. Totta romaani on suuri jäähyväislaulu. Sairauden saapuessa arjen uudeksi mutta pysyväksi vierailijaksi, se alkaa raivata tietä totuudelle- mitä tapahtui kauan sitten, mitä oli se mistä kukaan ei ole puhunut. Totta näyttää häpeilemättä sen minkä me olemme oppineet: suurten tragedioiden edessä läpikäymme minuuttamme, elämäämme, viitekehyksiä, rakkaita ihmisiä.
 Kiinnostavinta Totta romaanissa on huomata, että tämä ei oikeastaan tarjonnut mitään uusia puolia Pulkkisesta kirjoittajana mutta vahvisti aiempaa mielikuvaa- kirja on tutkimusmatka, tätä lukiessa mietin monesti omia roolejani ja matkojani. Pulkkinen on onnistunut taitavasti yhdistämään monen romaanihenkilön ketjun yhdeksi, vahvaksi tarinaksi, josta luku luvun jälkeen tahtoo tietää lisää. Teemat eivät ole suuria: rakkaus, perhe, sairaus, mutta niden tavallisuus- se mitä Pulkkinen on niihin onnistunut sisällyttämään (ison maailman, pienen ihmisen)- tekee kirjasta suuren.


Kirjan avainsanat: rakkaus, sairaus, menneisyys, petos, ihmissuhteet, kuolema, lapsuus, taide