Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkinen nousi yhdeksi suosikkikirjailijoistani luettuani hänen esikoisena Raja:n (2006). Toisessa romaanissaan Totta, Pulkkinen jatkaa hänelle tyypillistä pohdiskelua ja tunteiden koko kirjon laaja-alaista kuvaelmaa: hän ei ole niinkään juonellinen kirjoittaja, pääosassa teoksessa ovat menneisyys ja nykyinen- se mitkä tuntemukset nivoutuvat näiden kahden maailman välille tuoden ne yhteen. Teosta lukiessani en voinut välttyä vertaamasta häntä Kari Hotakaiseen. Totta romaani on suuri jäähyväislaulu. Sairauden saapuessa arjen uudeksi mutta pysyväksi vierailijaksi, se alkaa raivata tietä totuudelle- mitä tapahtui kauan sitten, mitä oli se mistä kukaan ei ole puhunut. Totta näyttää häpeilemättä sen minkä me olemme oppineet: suurten tragedioiden edessä läpikäymme minuuttamme, elämäämme, viitekehyksiä, rakkaita ihmisiä.
 Kiinnostavinta Totta romaanissa on huomata, että tämä ei oikeastaan tarjonnut mitään uusia puolia Pulkkisesta kirjoittajana mutta vahvisti aiempaa mielikuvaa- kirja on tutkimusmatka, tätä lukiessa mietin monesti omia roolejani ja matkojani. Pulkkinen on onnistunut taitavasti yhdistämään monen romaanihenkilön ketjun yhdeksi, vahvaksi tarinaksi, josta luku luvun jälkeen tahtoo tietää lisää. Teemat eivät ole suuria: rakkaus, perhe, sairaus, mutta niden tavallisuus- se mitä Pulkkinen on niihin onnistunut sisällyttämään (ison maailman, pienen ihmisen)- tekee kirjasta suuren.


Kirjan avainsanat: rakkaus, sairaus, menneisyys, petos, ihmissuhteet, kuolema, lapsuus, taide